Kautta aikojen autojen ostajia on kiinnostanut kaksi asiaa. Suorituskyky, eli miten auto kulkee, ja kulutus, eli miten kalliiksi ajaminen tulee. Yhdysvalloissa kulutuksen merkitys jäi halvan bensiinin aikakaudella toissijaiseksi, mutta Euroopassa bensiini on aina ollut kallista, joten täällä kulutus on ollut merkittävä asia autoa valittaessa.
Niinpä kulutuslukemia on autoja mainostettaessa pyritty tuomaan esiin mahdollisimman edullisessa ja ostajia houkuttelevassa valossa. 70-luvun öljykriisi nosti mainoksiin taloudellisuusajoissa saavutetut huippupienet kulutuslukemat. Kaikki mahdolliset säästökikat taitaneet kuljettajat saavuttivat kulutuslukemia, joihin tavallisten kuljettajien ei normaaliliikenteessä ollut mahdollista päästä. Lukemat olivat niin harhauttavia, että jopa viranomaiset alkoivat kiinnittää asiaan huomiota.
Kulutuksen merkitys kasvoi kaikkialla, ja niinpä 70-luvulla YK:n alainen Euroopan talouskomissio ECE sai aikaan ensimmäisen normitetun kulutusmittaustavan. Se muodostui kolmesta osasta, tasanopeusajosta 90 ja 120 km/h nopeuksilla sekä erityisestä kaupunkiajomittauksesta.
Saksassa ja Ranskassa oli jo 1970 otettu käyttöön ensimmäiset päästönormit. Niihin kuului dynamometriajona toteutettu kaupunkiajoa simuloiva mittausajo.
Ajolla mitattiin pakokaasupäästöt, mutta sitä päätettiin käyttää myös kaupunkiajon kulutuksen mittaamiseen. Nämä ECE-kulutukset saavuttivat virallisen aseman. Ja virallisuus sen kuin kasvoi, sillä mittauksella selvitettiin myös auton tuottamien CO2- eli hiilidioksidipäästöjen määrä. Nämä CO2-päästöt otettiin monissa maissa – myös Suomessa – verotuksen perusteeksi.
Valitettavasti tämä toi mukanaan lieveilmiöitä. Valmistajat alkoivat kehittää autojaan siten, että viralliset kulutusarvot saatiin matalammiksi. Käytännön kulutuslukemat eivät kuitenkaan yleensä laskeneet. Hyvän kuvan tilanteesta antoivat Tuulilasi-lehden 30 000 km Kestotestien aikana mitatut kulutuslukemat. Kun aikaisemmin nämä käytännössä toteutuneet kulutuslukemat olivat samaa luokkaa ilmoitettujen normikulutusten kanssa, normikulutusten aseman virallistuttua viralliset lukemat alkoivatkin jäädä käytännössä mitattuja tuntuvasti pienemmiksi.
Mittauksessa käytettyä NEDC-ajosykliä alettiin muutenkin kritisoida. Se oli epärealistisen kevyt ja tuotti aivan liian pieniä kulutuslukemia. Erityisen huomion kohteeksi mittaustapa joutui 2015, kun Volkswagenin ilmoittamat pääsöarvot todettiin virheellisiksi.
Volkswagenin väärät päästölukemat todettiin tahallisesti vääristellyiksi. Kävi ilmi, että yhtiö yritti täyttää typen oksidien raja-arvot epärehellisin keinoin. Moottorinohjausjärjetelmän ohjelmointi tunnisti mittaustilanteen, jolloin imuilman joukkoon kierrätettiin enemmän pakokaasua. Tällä saatiin palamislämpötila laskemaan, jolloin typen oksideja syntyy vähemmän.
Ilmassa on typpeä 78 %, joten typen oksideja syntyy aina palamisen yhteydessä. Määrä pienenee, jos palaminen tapahtuu alemmassa lämptilassa. Ongelmana kuitenkin on, että alemmassa lämpötilassa palaminen tapahtuu huonommin, tehoa saadaan vähemmän ja käynti on epätasaisempaa.
Ratkaisu olisi ollut asentaa autoihin scr-järjestelmä. Pakokaasujen sekaan ruiskutetaan urealiuosta, ja scr-katalysaattori muuntaa typen oksidit vapaaksi typeksi (N2) ja vedeksi. Tätä järjestelmää on käytetty yleisesti laskemaan typen oksidien määrä sallitulle tasolle. Ongelmana vain on, että järjestelmän hinta oli yhtiön johdon mielestä liian korkea. Tuotekehitysosastoa painostettiin etsimään halvempi ratkaisu.
Aina ei kuitenkaan halvin keino ole se, joka kannattaa valita. Tämän sai Volkswagen karvaasti todeta. USA:n viranomaistahon harhauttaminen tuli todella kalliiksi. Volkswagenin pääjohtaja Winterkorn erotettiin, ja USA:n VW-johtoa vangittiin. Volkswagen joutui myös ostaman takaisin väärillä päästöarvoilla markkinoille päästettyjä autoja takaisin. Kustannukset nousivat useisiin miljardeihin euroihin. Paljon suuremmiksi kuin kaikkien autojen varustaminen Denox-järjestelmällä.
Tapahtumasarja sai aikaan myös päästömittausten kehittymisen totuudenmukaisemmaksi. Samalla mitatut kulutuslukemat muttuivat totuudenmukaisemmiksi. Lukemat kasvoivat, mutta ainakin niihin on paremmin mahdollista päästä käytännön ajossa. Uusi WLTP-mittaustapa otettiin käyttöön, ja sen mukaiset lukemat on vaadittu kaikilta uusilta autoilta syyskuusta 2018 alkaen. Eivätkä valmistjat pääse vain tällä. Päästötaso pitää varmistaa maantiellä ajettavalla RDE (real driving emission)-testillä. Vaatimukset alkavat siis olla jo todella tiukkoja. Ei ihme, että hybridit ja sähköautot alkavat kiinnostaa yhä useampia valmistajia.
Linkkejä:
http://www.tuulilasi.fi/kysymykset/suuremman-luokan-huijjaus
https://www.motiva.fi/ratkaisut/kestava_liikenne_ja_liikkuminen/nain_liikut_viisaasti/valitse_auto_viisaasti/henkiloautojen_energiamerkinta/wltp-paastomittaus
http://www.opel.fi/tools/wltp-drivingcyle-fuelconsumption.html
torstai 7. helmikuuta 2019
lauantai 29. huhtikuuta 2017
Kela – korvaamaton instituutio
Iän lisääntyessä huomio kiinnittyy asioihin, joille ei vielä vuosia tai vuosikymmeniä sitten tullut uhrattua edes vähäisintä ajatusta. Tällaisia ovat mm. terveydenhoitoon liittyvät kysymykset.
Jouduin tuossa jokin aika sitten tarkastelemaan erään yli 90-vuotiaan hoitolaitoksessa hoidettavan mummon talousasioita. Huomioni kiinnittyi viime vuonna tehtyihin lääkeostoihin. Lääkkeisiin näet oli viime vuonna kulunut rahaa 4 122,16 euroa.
Se, että näihin lääkekuluihin joutuu ylipäänsä perehtymään, johtuu mielenkiintoisesta yksityiskohdasta sosiaalipalvelujärjestelmässämme. Vaikka mummo on käytännössä laitoshoidossa ja tarvitsee jatkuvaa huolenpitoa ja avustamista päivittäisessä elämisessä, hän ei suinkaan ole virallisesti laitoshoidossa. Vantaan kaupunki ei ole suostunut tekemään hänen osaltaan laitoshoitopäätöstä, vaan hänelle tarjotaan tehostettua palveluasumista. Merkittävin vaikutus on, että lääkkeet joutuu nyt maksamaan itse, kun laitoshoidossa lääkkeet tulevat talon puolesta.
Olin itsekin pitkään siinä uskossa, että Kela korvaa lääkärin määräämistä, sairauden hoitoon tarvittavista lääkkeistä osan, joka riippuu sairauden mukaisesta korvattavuusluokasta. Joistakin lääkkeistä korvataan 100 % eli kaikki kulut ostokertakohtaista pikku maksua lukuun ottamatta. Joistakin korvataan 65 % hinnasta, ja peruskorvaus on ollut 35 %, joka tämän vuoden alusta nousi 40:een prosenttiin.
Jos lääkekulut nousevat suuriksi, apuun tulee lääkekatto eli vuosiomavastuu Viime vuonna se oli 646,69 euroa. Tätä suuremmista lääkekuluista joutuu virallisten tietojen mukaan maksamaan vain lääke-eräkohtaisen omavastuun, joka on tänä vuonna 2,50 euroa, viime vuonna se taisi olla 1,50 euroa.
Mutta miten siis on mahdollinen tuo 4 122,16 euron suuruinen lääkelasku? Vastaus löytyy Kelan nettisivuilta kahdesta virkkeestä:
Vuosiomavastuu kertyy, kun ostat reseptillä korvausjärjestelmään kuuluvia lääkkeitä, kliinisiä ravintovalmisteita ja perusvoiteita.
Jos ostamasi valmisteet eivät kuulu korvausjärjestelmään, kustannukset eivät kerrytä vuosiomavastuuta.
Esimerkkitapauksessa viime vuoden aikana noita korvausjärjestelmään kuuluvia lääkkeitä oli ostettu 984,85 euron arvosta. Lääkekatto siis tuli täyteen. Lääkekaton ylittäviä lääkekuluja Kela maksoi tällä perusteella 338,16 euroa.
Mutta mutta... Mummo maksoi lääkekuluja tuon 646,69 euron lääkekaton lisäksi 3 475,47 euroa. Kuitenkin kaikki lääkkeet olivat lääkärin määräämiä, ja ne oli tarkoitettu jonkin reseptiin merkityn sairauden hoitoon. Mukana ei ollut mitään hienostelu- tai muotilääkkeitä.
Selitys tilanteeseen piilee siinä, että sosiaali- ja terveysministeriön yhteydessä toimii Lääkkeiden hintalautakunta (Hila), joka määrittelee jokaisen lääkkeen korvattavuusluokan. Jos lääke ei ole Hilan listalla, Kela ei korvaa. Listalle pääse vain anomuksesta, jonka tekee yleensä lääkkeen valmistaja tai maahantuoja. Korvattavuuspäätös on voimassa vain määräajan. Anomus ei aina mene läpi, hylkäämisen syitä on useita.
Yksi syy listalta pois jääntiin voi olla, että lautakunta pitää hintaa liian kalliina. Valmistaja voi myös ennakoida tätä ja jättää korvattavuuden anomatta, koska lääkkeelle ei ole korvaavaa valmistetta, ja kuitenkin menekin arvioidaan nousevan muutenkin riittäväksi. Yksi syy anomatta jättämiseen on kuulemma ollut sekin, että menekki on arvioitu kovin pieneksi, eikä korvattavuuden.saaminen toisi maahantuojalle riittävää lisätuottoa.
Oli syy mikä tahansa, hinnan tästä korvaamattomuudesta maksaa lääkkeen käyttäjä, sairas ihminen. Usein asiaan pystyisi vaikuttamaan myös hoitava lääkäri. Lääkäri ei välttämättä tiedosta tai edes välitä reseptiä kirjoittaessaan, että potilaalla ei ole varaa käyttää lääkettä, joka ei kuulu Kelan korvausjärjestelmään.
On erikoista, että näyttää olevan paremminkin sääntö kuin poikkeus, että potilaan lääkitykseen kuuluu useampiakin lääkkeitä Kelan korvausjärjestelmän ulkopuolelta. Ei kai tämä voi olla sairausvakuutusjärjestelmän tarkoitus?
Jouduin tuossa jokin aika sitten tarkastelemaan erään yli 90-vuotiaan hoitolaitoksessa hoidettavan mummon talousasioita. Huomioni kiinnittyi viime vuonna tehtyihin lääkeostoihin. Lääkkeisiin näet oli viime vuonna kulunut rahaa 4 122,16 euroa.
Se, että näihin lääkekuluihin joutuu ylipäänsä perehtymään, johtuu mielenkiintoisesta yksityiskohdasta sosiaalipalvelujärjestelmässämme. Vaikka mummo on käytännössä laitoshoidossa ja tarvitsee jatkuvaa huolenpitoa ja avustamista päivittäisessä elämisessä, hän ei suinkaan ole virallisesti laitoshoidossa. Vantaan kaupunki ei ole suostunut tekemään hänen osaltaan laitoshoitopäätöstä, vaan hänelle tarjotaan tehostettua palveluasumista. Merkittävin vaikutus on, että lääkkeet joutuu nyt maksamaan itse, kun laitoshoidossa lääkkeet tulevat talon puolesta.
Olin itsekin pitkään siinä uskossa, että Kela korvaa lääkärin määräämistä, sairauden hoitoon tarvittavista lääkkeistä osan, joka riippuu sairauden mukaisesta korvattavuusluokasta. Joistakin lääkkeistä korvataan 100 % eli kaikki kulut ostokertakohtaista pikku maksua lukuun ottamatta. Joistakin korvataan 65 % hinnasta, ja peruskorvaus on ollut 35 %, joka tämän vuoden alusta nousi 40:een prosenttiin.
Jos lääkekulut nousevat suuriksi, apuun tulee lääkekatto eli vuosiomavastuu Viime vuonna se oli 646,69 euroa. Tätä suuremmista lääkekuluista joutuu virallisten tietojen mukaan maksamaan vain lääke-eräkohtaisen omavastuun, joka on tänä vuonna 2,50 euroa, viime vuonna se taisi olla 1,50 euroa.
Mutta miten siis on mahdollinen tuo 4 122,16 euron suuruinen lääkelasku? Vastaus löytyy Kelan nettisivuilta kahdesta virkkeestä:
Vuosiomavastuu kertyy, kun ostat reseptillä korvausjärjestelmään kuuluvia lääkkeitä, kliinisiä ravintovalmisteita ja perusvoiteita.
Jos ostamasi valmisteet eivät kuulu korvausjärjestelmään, kustannukset eivät kerrytä vuosiomavastuuta.
Esimerkkitapauksessa viime vuoden aikana noita korvausjärjestelmään kuuluvia lääkkeitä oli ostettu 984,85 euron arvosta. Lääkekatto siis tuli täyteen. Lääkekaton ylittäviä lääkekuluja Kela maksoi tällä perusteella 338,16 euroa.
Mutta mutta... Mummo maksoi lääkekuluja tuon 646,69 euron lääkekaton lisäksi 3 475,47 euroa. Kuitenkin kaikki lääkkeet olivat lääkärin määräämiä, ja ne oli tarkoitettu jonkin reseptiin merkityn sairauden hoitoon. Mukana ei ollut mitään hienostelu- tai muotilääkkeitä.
Selitys tilanteeseen piilee siinä, että sosiaali- ja terveysministeriön yhteydessä toimii Lääkkeiden hintalautakunta (Hila), joka määrittelee jokaisen lääkkeen korvattavuusluokan. Jos lääke ei ole Hilan listalla, Kela ei korvaa. Listalle pääse vain anomuksesta, jonka tekee yleensä lääkkeen valmistaja tai maahantuoja. Korvattavuuspäätös on voimassa vain määräajan. Anomus ei aina mene läpi, hylkäämisen syitä on useita.
Yksi syy listalta pois jääntiin voi olla, että lautakunta pitää hintaa liian kalliina. Valmistaja voi myös ennakoida tätä ja jättää korvattavuuden anomatta, koska lääkkeelle ei ole korvaavaa valmistetta, ja kuitenkin menekin arvioidaan nousevan muutenkin riittäväksi. Yksi syy anomatta jättämiseen on kuulemma ollut sekin, että menekki on arvioitu kovin pieneksi, eikä korvattavuuden.saaminen toisi maahantuojalle riittävää lisätuottoa.
Oli syy mikä tahansa, hinnan tästä korvaamattomuudesta maksaa lääkkeen käyttäjä, sairas ihminen. Usein asiaan pystyisi vaikuttamaan myös hoitava lääkäri. Lääkäri ei välttämättä tiedosta tai edes välitä reseptiä kirjoittaessaan, että potilaalla ei ole varaa käyttää lääkettä, joka ei kuulu Kelan korvausjärjestelmään.
Reseptit kirjoitetaan nykyisin Kelan ylläpitämään Kanta-järjestelmään. Ei luulisi olevan teknisesti vaikeaa rakentaa sitä sellaiseksi, että kun lääkäri yrittää kirjoittaa reseptin korvausjärjestelmään kuulumattomaan lääkkeeseen, ruutuun hyppäisi iso varoitusteksti, joka muistuttaisi asiasta. Hieman enemmän työtä vaatisi järjestelmän kehittäminen sellaiseksi, että se ehdottaisi samaan tarkoitukseen käyvää korvattavaa lääkettä, jos sellainen on olemassa.
maanantai 20. helmikuuta 2017
Autovero – ehtymätön tulonlähde?
Suomen autoverolla on pitkä historia. Se otettiin käyttöön vuonna 1958. Kaikkitietävä Wikipedia kertoo asiasta näin:
"Autovero otettiin Suomessa käyttöön 1. tammikuuta 1958 voimaan tulleella lailla. Lakia säädettäessä eduskunta ilmoitti 'edellyttävänsä, että vero on vain tilapäinen ja valtion senhetkisestä poikkeuksellisen kireästä rahatilanteesta johtuva, ja että verosta pyritään luopumaan etenkin halvemman hintaluokan ajoneuvojen osalta heti, kun valtiontalous antaa siihen mahdollisuuden'."
Sitä hetkeä, jolloin valtiontalous olisi antanut mahdollisuuden luopua autoverosta, ei koskaan tullut. Päinvastoin, veroa kiristettiin oleellisesti vuonna 1962. Tuolloin lopetettiin sodasta lähtien voimassa ollut henkilöautojen tuontisäännöstely. Autoveron kiristämistä perustettiin pelolla kauppataseen joutumisesta epätasapainoon, jos autoja intoudutaan ostamaan hillittömästi.
Autovero oli erinomainen taisteluväline opposition ja hallituksen välisissä kiistoissa. Verolait vaativat pitkään kahden kolmasosan enemmistön, jos ne haluttiin säätää pysyviksi. Pitkin 60-lukua hallituspuolueilla oli vain niukka enemmistö eduskunnassa, eikä oppositio halunnut kannattaa hallituksen esityksiä. Niinpä autoverolaki säädettiin joka vuosi uudelleen. Samalla sitä voitiin helposti ruuvata kireämmäksi.
Myöhemmin verolakien säätämisjärjestystä muutettiin, ja autoverolaistakin saatiin pysyvä. Tämä ei silti estänyt veron kiristämistä rahantarpeen tullen. "Tilapäisen" autoveron poistamisesta ei enää kukaan edes henkäissyt. Joskus sitä sentään näön ja poliittisten irtopisteiden keräämisen vuoksi hieman laskettiinkin. Tuottoisasta verosta ei haluttu luopua, varsinkin kun sen kerääminenkin oli sujuvasti annettu autokaupan tehtäväksi.
Vasta EU-jäsenyys toi ongelmia. Suomen valtiovarainministeriö ei kuitenkaan halunnut koskea tuottoisaan veroon. Se tuhlasi mieluummin suuria summia muutosvaatimusten vastustamiseen kuin taipui EY-tuomioistuimen vaatimuksiin.
Pikkuhiljaa muutoksiin oli kuitenkin pakko suostua. Alkujaan autoverolaki esti tehokkaasti käytettyjen autojen tuonnin ulkomailta. Lain mukaan käytetyn auton vero oli 90 % vastaavan uuden automallin verosta. Tämä miellytti erityisesti uusien autojen maahantuontiliikkeitä. EY-tuomioistuimen vaatimuksesta tätä jouduttiin muuttamaan, mutta valitun viivytystaktiikan mukaisesti aluksi tehtiin vain näennäisiä muutoksia. Asiaa käsiteltiin useaan otteeseen EY-tuomioistuimessa.
EY-tuomioistuin linjasi, että käytetystä autosta tuonnin yhteydessä perittävä autovero ei saa olla suurempi kuin maahan uutena tuodun vastaavan auton arvossa olevan veron määrä eli prosenttiosuus markkina-arvosta. Tämä johti suureen määrään valituksia, jotka johtivat tuntuviin veronpalautuksiin. Myös markkina-arvon määrityksestä autoverotuksesta käytännössä vastannut Tulli kehitti suuren riidanaiheen, josta kertyi paljon valituksia. Tulli tuhlasi asiaan paljon rahaa ja työaikaa.
Ehkä pahimman takaiskun valtiovarainministeriö koki vuonna 2003, jolloin EY-tuomioistuin totesi EU-oikeuden vastaiseksi Suomen tavan periä veroa verosta. Arvonlisävero näet perittiin myös autoverosta. Asiaan kiinnitettiin huomiota jo aiemmin, mutta vm kuittasi sen toteamalla, että kyseessä on "ei-alv" eli elv. Valtio joutui maksamaan takaisin perittyjä "elvejä", mutta sen se teki vasta kun veron maksanut esitti vaatimuksen.
Autoverosta luopumista on ehdotettu moneltakin taholta, mutta asia ei ole aivan yksinkertainen. Vero on nostanut paitsi uusien, myös käytettyjen autojen hintatasoa tuntuvasti. Tämä on vähentänyt veron vaikutusta autonkäyttäjien kustannuksiin. Useimmat uuden auton ostajat ovat vaihtaneet käytetyn autonsa uuteen, ja käytettyjen korkeampi hintataso on vähentänyt vaihtoon tarvitun välirahan määrää. Veroa on ikään kuin saatu tällä lailla takaisin.
Jos autovero poistettaisiin äkillisesti, se merkitsisi myös käytettyjen autojen hintojen romahtamista. Autonomistajien omaisuuden arvo laskisi roimasti. Autovero tuottaa valtiolle liki miljardin verotulot, joten valtio ei voi ainakaan yhtäkkiä luopua tällaisesta summasta. Jos puuttuva summa kerätään vuosiverolla tai tiemaksuilla, käytännössä se tarkoittaisi autoveron maksattamista uudelleen käytettyjen autojen omistajilla.
Autoveron poistamista kyllä suunniteltiin 80-luvun lopussa. Valtiolla oli suunnitelma, jonka mukaan autoveroa olisi laskettu pikkuhiljaa vuosittain. Samalla vuotuista ajoneuvoveroa olisi pikkuhiljaa nostettu. Tämä olisi siirtänyt verorasitusta ostamisen verottamisesta omistamiseen. Parina vuonna tätä toteutettiin. Sitten iski lama, ja veron alentamisesta luovuttiin. Kaikki mahdollinen raha tarvittiin laman tuomiin ongelmiin.
Viime vuosina autoveroa on laskettu varovasti joka vuosi. Vastaavasti vuosittaista ajoneuvoveroa on korotettu, joten menetetyt verotuotot on enemmän kuin korkoineen saatu sen tuottona takaisin. Koska niin autovero kuin ajoneuvovero määräytyvät virallisten CO2-päästöjen perusteella, kulutusten pieneneminen ja varsinkin hybridi- ja sähköautojen tulo uhkaavat leikata näiden verojen tuottoa. Pientä hidastusta tähän on tuomassa uusiutuva päästöjen ja kulutusten mittaustapa, joka tulee ilmeisesti nostamaan virallisia kulutus- eli CO2-päästölukuja nykyisestä. Tekniikan kehitys kuitenkin vie niitä tulevaisuudessa alaspäin.
Henkilöautoliikenteen verottaminen on ollut tuottoisaa, joten on selvää, että siitä valtiovalta ei tule luopumaan. Uusia verotustapoja yritetään löytää, mutta yleisen tai edes eduskunnan hyväksynnän saaminen niille ei ole helppoa.
Liikenneministeri Anne Berner yritti kehittää uutta verotustapaa ja samalla ajaa verojen keräämiseen välistävetoyhtiötä, jonka kautta osa verotuotosta olisi ohjattu yksityissektorille. Tämä miljonääriministerin läpinäkyvä välistävetoyritys olisi siirtänyt verorasitusta vähän ajavilta uusien autojen ostajilta paljon ajaville vanhojen autojen käyttäjille eli vähävaraisille.
Kuntavaalien lähestyminen sai keskustalaisen pääministerin ja puoluejohtajan hylkäämään vannomansa vankan tuen suosikkiministerilleen tässä asiassa. Mutta kun vaalit on pidetty, ajatus pomppaa varmasti uudelleen pintaan kuin hetkeksi pohjaruovikkoon tarttuneen ongen koho.
"Autovero otettiin Suomessa käyttöön 1. tammikuuta 1958 voimaan tulleella lailla. Lakia säädettäessä eduskunta ilmoitti 'edellyttävänsä, että vero on vain tilapäinen ja valtion senhetkisestä poikkeuksellisen kireästä rahatilanteesta johtuva, ja että verosta pyritään luopumaan etenkin halvemman hintaluokan ajoneuvojen osalta heti, kun valtiontalous antaa siihen mahdollisuuden'."
Sitä hetkeä, jolloin valtiontalous olisi antanut mahdollisuuden luopua autoverosta, ei koskaan tullut. Päinvastoin, veroa kiristettiin oleellisesti vuonna 1962. Tuolloin lopetettiin sodasta lähtien voimassa ollut henkilöautojen tuontisäännöstely. Autoveron kiristämistä perustettiin pelolla kauppataseen joutumisesta epätasapainoon, jos autoja intoudutaan ostamaan hillittömästi.
Autovero oli erinomainen taisteluväline opposition ja hallituksen välisissä kiistoissa. Verolait vaativat pitkään kahden kolmasosan enemmistön, jos ne haluttiin säätää pysyviksi. Pitkin 60-lukua hallituspuolueilla oli vain niukka enemmistö eduskunnassa, eikä oppositio halunnut kannattaa hallituksen esityksiä. Niinpä autoverolaki säädettiin joka vuosi uudelleen. Samalla sitä voitiin helposti ruuvata kireämmäksi.
Myöhemmin verolakien säätämisjärjestystä muutettiin, ja autoverolaistakin saatiin pysyvä. Tämä ei silti estänyt veron kiristämistä rahantarpeen tullen. "Tilapäisen" autoveron poistamisesta ei enää kukaan edes henkäissyt. Joskus sitä sentään näön ja poliittisten irtopisteiden keräämisen vuoksi hieman laskettiinkin. Tuottoisasta verosta ei haluttu luopua, varsinkin kun sen kerääminenkin oli sujuvasti annettu autokaupan tehtäväksi.
EU toi pilviä taivaalle
Vasta EU-jäsenyys toi ongelmia. Suomen valtiovarainministeriö ei kuitenkaan halunnut koskea tuottoisaan veroon. Se tuhlasi mieluummin suuria summia muutosvaatimusten vastustamiseen kuin taipui EY-tuomioistuimen vaatimuksiin.
Pikkuhiljaa muutoksiin oli kuitenkin pakko suostua. Alkujaan autoverolaki esti tehokkaasti käytettyjen autojen tuonnin ulkomailta. Lain mukaan käytetyn auton vero oli 90 % vastaavan uuden automallin verosta. Tämä miellytti erityisesti uusien autojen maahantuontiliikkeitä. EY-tuomioistuimen vaatimuksesta tätä jouduttiin muuttamaan, mutta valitun viivytystaktiikan mukaisesti aluksi tehtiin vain näennäisiä muutoksia. Asiaa käsiteltiin useaan otteeseen EY-tuomioistuimessa.
EY-tuomioistuin linjasi, että käytetystä autosta tuonnin yhteydessä perittävä autovero ei saa olla suurempi kuin maahan uutena tuodun vastaavan auton arvossa olevan veron määrä eli prosenttiosuus markkina-arvosta. Tämä johti suureen määrään valituksia, jotka johtivat tuntuviin veronpalautuksiin. Myös markkina-arvon määrityksestä autoverotuksesta käytännössä vastannut Tulli kehitti suuren riidanaiheen, josta kertyi paljon valituksia. Tulli tuhlasi asiaan paljon rahaa ja työaikaa.
Ehkä pahimman takaiskun valtiovarainministeriö koki vuonna 2003, jolloin EY-tuomioistuin totesi EU-oikeuden vastaiseksi Suomen tavan periä veroa verosta. Arvonlisävero näet perittiin myös autoverosta. Asiaan kiinnitettiin huomiota jo aiemmin, mutta vm kuittasi sen toteamalla, että kyseessä on "ei-alv" eli elv. Valtio joutui maksamaan takaisin perittyjä "elvejä", mutta sen se teki vasta kun veron maksanut esitti vaatimuksen.
Autoverosta luopumista on ehdotettu moneltakin taholta, mutta asia ei ole aivan yksinkertainen. Vero on nostanut paitsi uusien, myös käytettyjen autojen hintatasoa tuntuvasti. Tämä on vähentänyt veron vaikutusta autonkäyttäjien kustannuksiin. Useimmat uuden auton ostajat ovat vaihtaneet käytetyn autonsa uuteen, ja käytettyjen korkeampi hintataso on vähentänyt vaihtoon tarvitun välirahan määrää. Veroa on ikään kuin saatu tällä lailla takaisin.
Jos autovero poistettaisiin äkillisesti, se merkitsisi myös käytettyjen autojen hintojen romahtamista. Autonomistajien omaisuuden arvo laskisi roimasti. Autovero tuottaa valtiolle liki miljardin verotulot, joten valtio ei voi ainakaan yhtäkkiä luopua tällaisesta summasta. Jos puuttuva summa kerätään vuosiverolla tai tiemaksuilla, käytännössä se tarkoittaisi autoveron maksattamista uudelleen käytettyjen autojen omistajilla.
Pikkuhiljaa vuosiveroon
Autoveron poistamista kyllä suunniteltiin 80-luvun lopussa. Valtiolla oli suunnitelma, jonka mukaan autoveroa olisi laskettu pikkuhiljaa vuosittain. Samalla vuotuista ajoneuvoveroa olisi pikkuhiljaa nostettu. Tämä olisi siirtänyt verorasitusta ostamisen verottamisesta omistamiseen. Parina vuonna tätä toteutettiin. Sitten iski lama, ja veron alentamisesta luovuttiin. Kaikki mahdollinen raha tarvittiin laman tuomiin ongelmiin.
Viime vuosina autoveroa on laskettu varovasti joka vuosi. Vastaavasti vuosittaista ajoneuvoveroa on korotettu, joten menetetyt verotuotot on enemmän kuin korkoineen saatu sen tuottona takaisin. Koska niin autovero kuin ajoneuvovero määräytyvät virallisten CO2-päästöjen perusteella, kulutusten pieneneminen ja varsinkin hybridi- ja sähköautojen tulo uhkaavat leikata näiden verojen tuottoa. Pientä hidastusta tähän on tuomassa uusiutuva päästöjen ja kulutusten mittaustapa, joka tulee ilmeisesti nostamaan virallisia kulutus- eli CO2-päästölukuja nykyisestä. Tekniikan kehitys kuitenkin vie niitä tulevaisuudessa alaspäin.
Henkilöautoliikenteen verottaminen on ollut tuottoisaa, joten on selvää, että siitä valtiovalta ei tule luopumaan. Uusia verotustapoja yritetään löytää, mutta yleisen tai edes eduskunnan hyväksynnän saaminen niille ei ole helppoa.
Liikenneministeri Anne Berner yritti kehittää uutta verotustapaa ja samalla ajaa verojen keräämiseen välistävetoyhtiötä, jonka kautta osa verotuotosta olisi ohjattu yksityissektorille. Tämä miljonääriministerin läpinäkyvä välistävetoyritys olisi siirtänyt verorasitusta vähän ajavilta uusien autojen ostajilta paljon ajaville vanhojen autojen käyttäjille eli vähävaraisille.
Kuntavaalien lähestyminen sai keskustalaisen pääministerin ja puoluejohtajan hylkäämään vannomansa vankan tuen suosikkiministerilleen tässä asiassa. Mutta kun vaalit on pidetty, ajatus pomppaa varmasti uudelleen pintaan kuin hetkeksi pohjaruovikkoon tarttuneen ongen koho.
sunnuntai 15. toukokuuta 2016
Historiaa tehdään joka päivä, mutta katoaako se?
Sana historia tuo mieleen pölyiset arkistot ja muinaiset kreikkalaiset tai roomalaiset. Ei historia kuitenkaan ole vain noita vuosituhansien takaisia tapahtumia ja asioita. Historia on tässä ja nyt, ainutkertaista. Juuri tämä hetki on jo muutaman sekunnin päästä historiaa. Emme voi muuttaa sitä, mitä on tapahtunut. Ainoa, mitä voimme tehdä, on tallentaa tietoa tapahtuneesta. Voimme mahdollisesti sitten joskus myöhemmin käyttää tietoa hyväksemme vaikkapa välttääksemme tekemästä samoja virheitä uudelleen. Siksi olisi tärkeää saada tieto talteen.
Meillä on käytössämme paremmat välineet asioiden ja tapahtumien tallentamiseen kuin milloinkaan aikaisemmin. Silti historian tallentaminen jää edelleen luvattoman huonoksi. Valokuvia räpsitään nykyisin paljon, monet ottavat kamerakännyköillään jopa kymmeniä kuvia päivässä. Mutta mitä näille kuville sitten tapahtuu? Varmaan suurin osa on täysin vailla historiallista arvoa, joten ne joutavatkin tulla pois pyyhityksi tai jäämään sen poistetun puhelimen muistiin tai kadonneelle muistikortille.
Mutta vaikka vain promillen osa noista kuvista olisi edes jollakin lailla säästämisen arvoisia, niin eivätpä taida säästyä. Digikuvia on kätevää katsella tietokoneen ruudulta tai vaikkapa televisiosta, siinä kun on usein tähän tarkoitukseen sopiva usb-liitäntä. Mutta kun niitä on kerran tai pari katseltu, mitä sitten?
Tilanne on nykyisin helpottunut. Kameroiden muistikortiksi on vakiintunut SD-kortti, jonka lukulaite on monissa kannettavissa tietokoneissa vakiovarusteena. Puhelimissa käytettävä MicroSD-muistikortti sopii tähän lukijaan erillisen sovittimen avulla.
Tekstien tallennuksessa vallitsi sama kaoottinen tilanne jo aiemmin. Ennen kuin Microsoftin MS-DOS ja sen jälkeen Windows löivät läpi, maailma oli täynnä erilaisia käyttöjärjestelmiä ja tallennusvälineiden muotoja. Applen Mackintosh oli kauan aivan oma erillinen maailmansa. Yhteistä näille oli, että toinen ei ymmärtänyt toista. Kun koneet vaihtuivat, vanhoihin teksteihin ei juurikaan ollut enää pääsyä.
Tietojen uudelleen käyttöä vaikeuttivat myös ohjelmat. Ensimmäisiä yleisiä kotitietokoneissa käytettyjä kirjoitusohjelmia oli WordStar. Yrityskäytössä 80-luvulla yleistyi Word Perfect. Julkishallinnossa tuli yleiseen käyttöön suomalainen Teko. Macintoshissa oli käytössä MacWrite. Nuo eivät ymmärtäneet suoraan toisiaan, ellei käyttäjä ollut osannut tallentaa tiedostoa johonkin erityiseen muotoon. Yleensä ei ollut, eihän hänellä ollut siihen tarvetta. Lisäongelmia toivat pohjoismaiset merkit, ääkköset eli skandit. Ne muodostettiin vanhoissa käyttöjärjestelmissä ja ohjelmissa jokaisessa hieman eri tavoin.
Kuvien tallennuksessa vältyttiin yhtä pahalta sekaannukselta. Ehkä tämä johtui siitä, että alkuvaiheen markkinat olivat rajalliset. Kenties myös tallennusmuodot olivat jo ennättäneet vakiintua riittävästi. Onhan niitä tallennusmuotoja olemassa vaikka kuinka paljon, mutta tärkeimmät eli TIFF ja JPEG ovat niin yleiset, että kaikkien kuvankäsittelyohjelmien pitää tunnistaa ne.
Ehkä tiedostomuotojen yhteensopimattomuus johtui historiallisista syistä. Eihän kirjoituskonekaan varastoi tekstejään, ja tietokone ymmärrettiin pitkään vain kirjoituskoneen tapaisena apuvälineenä.
Seuraava vaihe olivat 3,5-tuumaiset levykkeet, joita kovan muovikotelonsa takia kutsuttiin korpuiksi. Niissäkin oli käytössä useita tallennusmuotoja. Alkuperäinen tallensi 720 kilotavua, mikä todettiin liian vähäiseksi. Niinpä kapasiteetti tuplattiin 1,44 megabittiin. Sitten markkinoille tuli vielä Apple, jonka Macintosh-malli sovitti korpulle 1,2 Mb. Onneksi Apple varusti pian koneensa myös PC-koneissa käytettyjä tallennusmuotoja osaaviksi.
Suurempia tietomääriä tallentamaan kehitettiin jos jonkinlaisia välineitä. 80-luvulla graafisen alan ammattikäytössä tulivat yleisiksi SyQuest-asemat, joilla siirrettävien levykasettien avulla voitiin siirtää (silloisen käsityksen mukaan) suuria tiedostoja toiseen paikkaan. Olihan niissä kapasiteettia peräti 44 MB! Pian niiden tilalle tulivat Zip-asemat, joissa pienemmälle ja halvemmalle kasetille mahtui ensiksi 100 MB, sitten 250 MB.
Vastaavia tallennusvälineitä oli paljon muitakin tarjolla, mutta niitä tuli ja meni. Kaikki eivät edes ennättäneet Suomen markkinoille.
Pian nämäkin syrjäytyivät, sillä tilalle tulivat halvat CD-levyt ja polttavat CD-asemat. CD:lle mahtui jo 650 MB. Sen rinnalle nousi pian DVD-levy, jolle mahtuu peräti 4,7 GB. DVD:tä ovat syrjäyttämässä USB-muistit, joissa pienelle tikulle mahtuu kymmeniä gigoja tietoa.
Seuraava vaihe ovatkin sitten pilvipalvelut. Internetissä tieto on ”pilvessä”, eli jossakin päin maailmaa sijaitsevassa palvelimessa. Pilvipalvelut ovat jo nykyaikaa, mahdollisesti entistä suuremmassa määrin myös tulevaisuutta.
Maailmassa ja Suomessakin on valtavasti tietoa tallennettuna vanhoille tietokoneille ja tietovälineille. Mutta vaikka tieto olisikin tallessa, siihen käsiksi pääseminen voi olla vaikeaa tai jopa ylivoimaista.
Nykyisin useimmista kannettavista tietokoneista puuttuu kokonaan DVD-asema. Niitä sentään myydään vielä erillisinä. Levyke- eli korppuasemat ovat nekin puuttuneet jo vuosia tietokoneiden vakiokokoonpanoista. USB-porttiin liitettävän korppuaseman näemmä vielä voi ostaa, mutta lerppujen eli 5,25 tuuman levykkeiden lukeminen vaatii vanhan koneen tai osaavan rakentelijaharrastajan.
Vielä hankalampia ovat vanhoilla käyttöjärjestelmillä tallennetut tiedostot. Ne ovat yleensä lerpuilla, ja jokaisella käyttöjärjestelmällä, usein jopa konevalmistajalla, oli oma levytallennusmuotonsa eli formaattinsa. Perehtyneet harrastajat löytävät vielä netin syövereistä ohjelmia, joiden avulla erikoisempia tallennusformaatteja on mahdollista lukea, mutta taitoa ja harrastusta vaaditaan. Lisäongelmana on, että magneettiset tallennusvälineet eivät säilytä tietoa ikuisesti. Aikaa myöten tieto katoaa.
Lämpökirjoittimen tulostusjälki haalistuu nopeasti. Jos kuitti jätetään auringonpaisteeseen, teksti muuttuu jo muutamassa päivässä lukukelvottomaksi. Fiksuimmat myyjät kehottavat ottamaan kuitista kopion, parhaat jopa tekevät tuon itse asiakaspalveluna.
Nykyisin kopiokoneet ja lasertulostimet käyttävät tekniikkaa, jossa tulostuva kuva muodostetaan väriä ja muovihiukkasia sisältävällä väriaineella paperin pinnalle. Se saadaan pysymään paperissa kuumentamalla. Muovin sulaminen sitoo kuvan paperin pintaan. Tällainen tuloste säilyy erittäin hyvin – yleensä. Jos kuitenkin se varastoidaan esimerkiksi muovitaskuun, väriaine saattaakin tarttua kiinni muoviin ja irrota paperista.
Perinteisesti paras säilyvyys on saatu juoksevaa mustetta käyttäen. Kansakoulussa aikanaan 50-luvulla kirjoitettiin puuvartisilla mustekynillä, joiden irrotettavia metalliteriä kastettiin mustepulloon. Tähän verrattuna täytekynä oli jo suuri parannus. Aikanaan kuulakärkikynää ei hyväksytty, se kuulemma heikensi koululaisten käsialaa, eikä sitä hyväksytty arkistoitaviin papereihinkaan, tekstin säilyvyydestä kun ei ollut varmaa tietoa.
Nykyisin kuulakärkikynä on yleisesti hyväksytty, eikä sen tekstin katoamistakaan enää pelätä. Toinen tietokonetulostuksen väline on mustesuihkutulostin. Senkään tulosteiden säilyvyydestä ei voida sanoa mitään yksiselitteisen varmaa. Musteiden laadussa on suuria eroja, samoin papereissa. Yleensä varmimmin säilyvät vähähappoiselle paperille tehdyt tulosteet. Säilyvyyttä parantaa säilytys pimeässä ja kuivassa tilassa.
Meillä on käytössämme paremmat välineet asioiden ja tapahtumien tallentamiseen kuin milloinkaan aikaisemmin. Silti historian tallentaminen jää edelleen luvattoman huonoksi. Valokuvia räpsitään nykyisin paljon, monet ottavat kamerakännyköillään jopa kymmeniä kuvia päivässä. Mutta mitä näille kuville sitten tapahtuu? Varmaan suurin osa on täysin vailla historiallista arvoa, joten ne joutavatkin tulla pois pyyhityksi tai jäämään sen poistetun puhelimen muistiin tai kadonneelle muistikortille.
Mutta vaikka vain promillen osa noista kuvista olisi edes jollakin lailla säästämisen arvoisia, niin eivätpä taida säästyä. Digikuvia on kätevää katsella tietokoneen ruudulta tai vaikkapa televisiosta, siinä kun on usein tähän tarkoitukseen sopiva usb-liitäntä. Mutta kun niitä on kerran tai pari katseltu, mitä sitten?
Tallennusvälineet ja ohjelmat katoavat
Sähköisten tallennusvälineiden ja -keinojen kehitys on ollut nopeaa. Uusia laitteita on tullut käyttöön hurjaa vauhtia. Aluksihan ei kuvia juurikaan tallennettu sähköisesti. Ensimmäiset käytännölliset digikamerat tulivat 90-luvun alkupuolella, mutta hinta piti ne vain harvojen ammattilaisten välineinä. Niiden tallennusvälineetkin olivat kapasiteetiltaan pieniä ja todella kalliita. CF- eli Compact Flash -kortit olivat pitkään ainoita käteviä ja yleisessä käytössä olleita. Eri valmistajilla oli omia lyhytikäisiä sovelluksiaan. Nyt näitä erikoisuuksia lukevia laitteita ei juuri tahdo löytää.Tilanne on nykyisin helpottunut. Kameroiden muistikortiksi on vakiintunut SD-kortti, jonka lukulaite on monissa kannettavissa tietokoneissa vakiovarusteena. Puhelimissa käytettävä MicroSD-muistikortti sopii tähän lukijaan erillisen sovittimen avulla.
Tekstien tallennuksessa vallitsi sama kaoottinen tilanne jo aiemmin. Ennen kuin Microsoftin MS-DOS ja sen jälkeen Windows löivät läpi, maailma oli täynnä erilaisia käyttöjärjestelmiä ja tallennusvälineiden muotoja. Applen Mackintosh oli kauan aivan oma erillinen maailmansa. Yhteistä näille oli, että toinen ei ymmärtänyt toista. Kun koneet vaihtuivat, vanhoihin teksteihin ei juurikaan ollut enää pääsyä.
Tietojen uudelleen käyttöä vaikeuttivat myös ohjelmat. Ensimmäisiä yleisiä kotitietokoneissa käytettyjä kirjoitusohjelmia oli WordStar. Yrityskäytössä 80-luvulla yleistyi Word Perfect. Julkishallinnossa tuli yleiseen käyttöön suomalainen Teko. Macintoshissa oli käytössä MacWrite. Nuo eivät ymmärtäneet suoraan toisiaan, ellei käyttäjä ollut osannut tallentaa tiedostoa johonkin erityiseen muotoon. Yleensä ei ollut, eihän hänellä ollut siihen tarvetta. Lisäongelmia toivat pohjoismaiset merkit, ääkköset eli skandit. Ne muodostettiin vanhoissa käyttöjärjestelmissä ja ohjelmissa jokaisessa hieman eri tavoin.
Kuvien tallennuksessa vältyttiin yhtä pahalta sekaannukselta. Ehkä tämä johtui siitä, että alkuvaiheen markkinat olivat rajalliset. Kenties myös tallennusmuodot olivat jo ennättäneet vakiintua riittävästi. Onhan niitä tallennusmuotoja olemassa vaikka kuinka paljon, mutta tärkeimmät eli TIFF ja JPEG ovat niin yleiset, että kaikkien kuvankäsittelyohjelmien pitää tunnistaa ne.
Ehkä tiedostomuotojen yhteensopimattomuus johtui historiallisista syistä. Eihän kirjoituskonekaan varastoi tekstejään, ja tietokone ymmärrettiin pitkään vain kirjoituskoneen tapaisena apuvälineenä.
Lerpuista levyjen ja tikkujen kautta pilveen
Sama ainutkertaisuus koski siirrettäviä tietovälineitä eli levykkeitä. Aikanaan levykkeet olivat isoja, 8-tuumaisia "lerppuja". Ne tosin jäivät useimmille vieraiksi, pöytäkoneiden yleistymisen aikoihin käytössä olivat pienemmät 5,25 tuuman lerput.Seuraava vaihe olivat 3,5-tuumaiset levykkeet, joita kovan muovikotelonsa takia kutsuttiin korpuiksi. Niissäkin oli käytössä useita tallennusmuotoja. Alkuperäinen tallensi 720 kilotavua, mikä todettiin liian vähäiseksi. Niinpä kapasiteetti tuplattiin 1,44 megabittiin. Sitten markkinoille tuli vielä Apple, jonka Macintosh-malli sovitti korpulle 1,2 Mb. Onneksi Apple varusti pian koneensa myös PC-koneissa käytettyjä tallennusmuotoja osaaviksi.
Suurempia tietomääriä tallentamaan kehitettiin jos jonkinlaisia välineitä. 80-luvulla graafisen alan ammattikäytössä tulivat yleisiksi SyQuest-asemat, joilla siirrettävien levykasettien avulla voitiin siirtää (silloisen käsityksen mukaan) suuria tiedostoja toiseen paikkaan. Olihan niissä kapasiteettia peräti 44 MB! Pian niiden tilalle tulivat Zip-asemat, joissa pienemmälle ja halvemmalle kasetille mahtui ensiksi 100 MB, sitten 250 MB.
Vastaavia tallennusvälineitä oli paljon muitakin tarjolla, mutta niitä tuli ja meni. Kaikki eivät edes ennättäneet Suomen markkinoille.
Pian nämäkin syrjäytyivät, sillä tilalle tulivat halvat CD-levyt ja polttavat CD-asemat. CD:lle mahtui jo 650 MB. Sen rinnalle nousi pian DVD-levy, jolle mahtuu peräti 4,7 GB. DVD:tä ovat syrjäyttämässä USB-muistit, joissa pienelle tikulle mahtuu kymmeniä gigoja tietoa.
Seuraava vaihe ovatkin sitten pilvipalvelut. Internetissä tieto on ”pilvessä”, eli jossakin päin maailmaa sijaitsevassa palvelimessa. Pilvipalvelut ovat jo nykyaikaa, mahdollisesti entistä suuremmassa määrin myös tulevaisuutta.
Maailmassa ja Suomessakin on valtavasti tietoa tallennettuna vanhoille tietokoneille ja tietovälineille. Mutta vaikka tieto olisikin tallessa, siihen käsiksi pääseminen voi olla vaikeaa tai jopa ylivoimaista.
Nykyisin useimmista kannettavista tietokoneista puuttuu kokonaan DVD-asema. Niitä sentään myydään vielä erillisinä. Levyke- eli korppuasemat ovat nekin puuttuneet jo vuosia tietokoneiden vakiokokoonpanoista. USB-porttiin liitettävän korppuaseman näemmä vielä voi ostaa, mutta lerppujen eli 5,25 tuuman levykkeiden lukeminen vaatii vanhan koneen tai osaavan rakentelijaharrastajan.
Levykeformaatit - mitä ne ovat?
Vanhoilla ohjelmilla tallennettujen tiedostojen lukeminen onkin sitten luku sinänsä. Alan de facto -standardiksi ovat nousseet Microsoftin ohjelmat Word, Excel ja PowerPoint. Vanhempien Word-versioiden mukana tuli muunnostyökaluja, joilla voitiin lukea monilla muilla ohjelmilla tallennettuja tiedostoja, ja tiedostoja pystyi niiden avulla myös tallentamaan toisiin muotoihin. Ongelmana oli, että nämä työkalut piti erikseen asentaa, eivätkä ne löytyneet aivan helposti asennusohjelmastakaan. Nykyisistä ohjelmaversioista ne on ilmeisesti jätetty tarpeettomina pois.Vielä hankalampia ovat vanhoilla käyttöjärjestelmillä tallennetut tiedostot. Ne ovat yleensä lerpuilla, ja jokaisella käyttöjärjestelmällä, usein jopa konevalmistajalla, oli oma levytallennusmuotonsa eli formaattinsa. Perehtyneet harrastajat löytävät vielä netin syövereistä ohjelmia, joiden avulla erikoisempia tallennusformaatteja on mahdollista lukea, mutta taitoa ja harrastusta vaaditaan. Lisäongelmana on, että magneettiset tallennusvälineet eivät säilytä tietoa ikuisesti. Aikaa myöten tieto katoaa.
Paperikaan ei ole ikuista
Ei tieto kuitenkaan välttämättä säily paperillakaan. Kaikki lienevät tutustuneet kaupan kuittien ikävimpään ominaisuuteen. Lämpökirjoitin on nopea ja äänetön laite, mutta sen tulostusjälki katoaa yllättävän nopeasti. Nykyisin ei millekään tuotteelle kirjoiteta erillistä takuutodistusta, myyjä kertoo vain, että kuitti toimii myös sellaisena. Joskus sama kuittitulostin työntää erillisen takuutodistuksen, mutta se tulostuu samalle paperille kuin kuittikin.Lämpökirjoittimen tulostusjälki haalistuu nopeasti. Jos kuitti jätetään auringonpaisteeseen, teksti muuttuu jo muutamassa päivässä lukukelvottomaksi. Fiksuimmat myyjät kehottavat ottamaan kuitista kopion, parhaat jopa tekevät tuon itse asiakaspalveluna.
Nykyisin kopiokoneet ja lasertulostimet käyttävät tekniikkaa, jossa tulostuva kuva muodostetaan väriä ja muovihiukkasia sisältävällä väriaineella paperin pinnalle. Se saadaan pysymään paperissa kuumentamalla. Muovin sulaminen sitoo kuvan paperin pintaan. Tällainen tuloste säilyy erittäin hyvin – yleensä. Jos kuitenkin se varastoidaan esimerkiksi muovitaskuun, väriaine saattaakin tarttua kiinni muoviin ja irrota paperista.
Perinteisesti paras säilyvyys on saatu juoksevaa mustetta käyttäen. Kansakoulussa aikanaan 50-luvulla kirjoitettiin puuvartisilla mustekynillä, joiden irrotettavia metalliteriä kastettiin mustepulloon. Tähän verrattuna täytekynä oli jo suuri parannus. Aikanaan kuulakärkikynää ei hyväksytty, se kuulemma heikensi koululaisten käsialaa, eikä sitä hyväksytty arkistoitaviin papereihinkaan, tekstin säilyvyydestä kun ei ollut varmaa tietoa.
Nykyisin kuulakärkikynä on yleisesti hyväksytty, eikä sen tekstin katoamistakaan enää pelätä. Toinen tietokonetulostuksen väline on mustesuihkutulostin. Senkään tulosteiden säilyvyydestä ei voida sanoa mitään yksiselitteisen varmaa. Musteiden laadussa on suuria eroja, samoin papereissa. Yleensä varmimmin säilyvät vähähappoiselle paperille tehdyt tulosteet. Säilyvyyttä parantaa säilytys pimeässä ja kuivassa tilassa.
Tallentaminen tärkeintä
Historian tallentamisen kannalta tärkeintä olisi, että kuvia ja tekstejä saataisiin talteen. On jo nyt käynyt ilmi, että kännykkäkameralla huvin vuoksi näpätyt kuvat ovat osoittautuneet korvaamattoman arvokkaiksi, monestakaan tilaisuudesta tai tapahtumasta ei ole jäljellä mitään muuta muistoa. Varsinkin vanhempi väki arkailee kännykän kameran käyttämistä, vaikka juuri se olisi paras tapa saada tietoa talteen.
Kuvia arkistoitaessa olisi myös hyvä saada talteen tieto siitä, mistä tapahtumasta on kysymys, ja keitä kuvissa esiintyy. Myöhemmin näiden selvittäminen on liki mahdotonta. Tästä oli esimerkkinä kesällä 2015 kotiseutuni Rengon Kaloisten kylätalolle ripustamamme valokuvasuurennos. Kaloisten kylän Valajan talossa pidettiin kesällä 1939 talon tyttären Hellä Valajan ja Vieno Kainun häät. Hääväki oli koottu suureen yhteiskuvaan, jossa oli liki sata henkilöä. Ammattikuvaajan ottama kuva oli laadukas, jokseenkin kaikkien kasvot olivat selkeästi esillä.
Yritimme saada selville, keitä kuvassa esiintyy, mutta tulos oli laiha. Alkujaan tiedossa oli noin 25-30 ihmisen henkilöllisyys, eikä kuvan pitäminen näytteillä viikon ajan satojen ihmisten katseltavana tuonut kuin kolme-neljä uutta nimeä. Toki ymmärsimme olleemme pahasti myöhässä. Vaikkapa vain parikymmentä vuotta aikaisemmin tulos olisi ollut paljon parempi. Nyt ei kuvan aikuisista ollut enää ketään jäljellä tunnistamassa, ja monista lapsistakin oli aika jo jättänyt.
Digitaalisten valokuvien jakaminen onnistuu helposti. Niinpä kotiseudun historiaa pitäisi kerätä järjestelmällisesti. Tässä olisi tärkeää työsarkaa vaikkapa kyläyhdistyksille. Digikuvien arkistointi saattaisi olla sopivan kiinnostavaa puuhaa vaikkapa kyläyhdistysten nuorille, joita eivät vanhemman väen touhut suuremmin kiinnosta.
Jälleen yksi tyhjänpäiväinen blogi?
Varasin Bloggerista tunnuksen omalla nimelläni jo kauan sitten. En kuitenkaan ole katsonut tarpeelliseksi ryhtyä parantamaan maailmaa tulikivenkatkuisilla vuodatuksilla. Niiden merkitys maailmankaikkeudessa on tasan tarkkaan nolla. Niinpä tällä sivulla on seissyt varmaan kymmenkunta vuotta lyhyt viesti: Ei tekstejä.
Tarkoitukseni ei ole jatkossakaan ryhtyä parantamaan maailmaa, joskaan en uskalla väittää pysyväni sen suuntaisista ajatuksista täysin erossa. Aikomukseni kuitenkin on, että täällä julkaistavat tekstit pääasiassa pysyttelisivät itselleni menneiden vuosikymmenien aikana läheisiksi ja kiinnostaviksi osoittautuneissa aiheissa. Tekniikka, kuten moottorit, autot, maatalous- ja työkoneet ovat tällaisia. Niin myös vanhat työtavat ja -välineet. Myös liikenneasiat kiinnostavat, jouduinhan työssä ollesani tutustumaan niihinkin. Kotiseudun historiatiedot ovat yllättävän vähäisiä, toivoisin pystyväni saamaan niihinkin hieman täydennystä.
Iän karttuessa myös vanhat asiat ovat nousseet entisä kiinnostavammiksi. Yllättäen olen joutunut huomaamaan, että monissa asioissa olen liki ainoita lähipiirin ihmisiä, joilla on niistä edes jonkinlaista tietoa. Kaduttaa kovasti, ettei tullut kerätyksi vanhoista asioista enemmän tietoa vanhoilta, asiat itse kokeneilta ihmisiltä. Nyt se tieto on heidän mukanaan häipynyt ikiajoiksi. Valitettavasti en ole ainoa, joka joutuu tätä asiaa harmittelemaan. Paljon arvokastakin tietoa katoaa juuri tällä tavalla.
Toivottavasti näillä tarinoilla saadaan edes jotakin tietoa menneistä ajoista, oloista, työtavoista ja tietenkin koneista kerättyä talteen. Olisi oleellisen tärkeää, että jos joku näitä mahdollisesti lukeva havaitsee joitakin puutteita tai vääriä tietoja, hän ottaisi mahdollisimman pian yhteyttä.
Työssäni olin erittäin paljon tekemisissä aktiivisen lukijakunnan kanssa. Keskustelin mielelläni kaikkien palautetta antaneiden kanssa riippumatta siitä, oliko palaute haukkuvaa, kehuvaa, oikaisevaa tai täydentävää. Tilanne on sama edelleen, toivon tännekin kirjoittamiini juttuihin palautetta.
Pyydän jo etukäteen anteeksi, että tänne kirjoittamieni juttujen aiheet tulevat poukkoilemaan sinne tänne. Kirjoitan sellaisista aiheista, jotka kulloinkin sattuvat minua kiinnostamaan. Kuten tuossa jo aiemmin totesin, kiinnostuksen kohteita löytyy useista eri aiheista, joten mitään yhden aihepiirin tarinaketjua tästä ei tule.
Tarkoitukseni ei ole jatkossakaan ryhtyä parantamaan maailmaa, joskaan en uskalla väittää pysyväni sen suuntaisista ajatuksista täysin erossa. Aikomukseni kuitenkin on, että täällä julkaistavat tekstit pääasiassa pysyttelisivät itselleni menneiden vuosikymmenien aikana läheisiksi ja kiinnostaviksi osoittautuneissa aiheissa. Tekniikka, kuten moottorit, autot, maatalous- ja työkoneet ovat tällaisia. Niin myös vanhat työtavat ja -välineet. Myös liikenneasiat kiinnostavat, jouduinhan työssä ollesani tutustumaan niihinkin. Kotiseudun historiatiedot ovat yllättävän vähäisiä, toivoisin pystyväni saamaan niihinkin hieman täydennystä.
Iän karttuessa myös vanhat asiat ovat nousseet entisä kiinnostavammiksi. Yllättäen olen joutunut huomaamaan, että monissa asioissa olen liki ainoita lähipiirin ihmisiä, joilla on niistä edes jonkinlaista tietoa. Kaduttaa kovasti, ettei tullut kerätyksi vanhoista asioista enemmän tietoa vanhoilta, asiat itse kokeneilta ihmisiltä. Nyt se tieto on heidän mukanaan häipynyt ikiajoiksi. Valitettavasti en ole ainoa, joka joutuu tätä asiaa harmittelemaan. Paljon arvokastakin tietoa katoaa juuri tällä tavalla.
Toivottavasti näillä tarinoilla saadaan edes jotakin tietoa menneistä ajoista, oloista, työtavoista ja tietenkin koneista kerättyä talteen. Olisi oleellisen tärkeää, että jos joku näitä mahdollisesti lukeva havaitsee joitakin puutteita tai vääriä tietoja, hän ottaisi mahdollisimman pian yhteyttä.
Työssäni olin erittäin paljon tekemisissä aktiivisen lukijakunnan kanssa. Keskustelin mielelläni kaikkien palautetta antaneiden kanssa riippumatta siitä, oliko palaute haukkuvaa, kehuvaa, oikaisevaa tai täydentävää. Tilanne on sama edelleen, toivon tännekin kirjoittamiini juttuihin palautetta.
Pyydän jo etukäteen anteeksi, että tänne kirjoittamieni juttujen aiheet tulevat poukkoilemaan sinne tänne. Kirjoitan sellaisista aiheista, jotka kulloinkin sattuvat minua kiinnostamaan. Kuten tuossa jo aiemmin totesin, kiinnostuksen kohteita löytyy useista eri aiheista, joten mitään yhden aihepiirin tarinaketjua tästä ei tule.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)